keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Aika vaihtaa ajatusten suuntaa


Nyt hiljenee Ihmisiksi kasvamaan -blogi lepotilaan. On aika toisenlaisten tarinoitten.

Kiitos seuraajille ja kommentoijille vuoden mittaisesta yhteisestä ajasta.

Ehkä palaan näihin aiheisiin joskus, mutta nyt tuuletan ajatukset uuden blogini Hattaroita parissa. Se löytyy pian myös Blogit.fi -listalta. Tavataan siellä?

Aurinkoa ja leppoista hyvää tuulta kaikille!



sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Rakastan, rakastan Osa 4: Rakkauttako? Vai jotain muuta?


Mitä on rakkaus?
Tiedän sen tunteen, kun rakastun, siitä ei voi erehtyä. Mutta mistä tiedän, että rakastan?

Rakastanko vielä nyt, kun rakastumisen ensi huumasta on kulunut kaksikymmentä vuotta?
Onko tämä rakkautta? Vai tottumusta? Tai riippuvuutta? Tai pelkkää loogista hyödyn hakemista?
Tällaisia mietin, kun aloin etsiä parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowilta näkemyksiä rakkauden määrittelyyn. Mutta ikävä kyllä ei hän sitä suoraan sano. Ei hänkään osaa rakkaudesta yhtä totuutta nimetä.
Rakkauskäsityksemme voivat olla hyvin monenlaisia, vaikka luulemme kaikkien ajattelevan aiheesta samoin”, Stolbow sanoo, ja minä aloin etsiä niitä käsityksiä.


Löysin helposti useita määrittelyjä, jotka osoittavat Stolbowin ajatuksen todeksi. Tässä muutama esimerkki:
Kielitoimiston sanakirja: Rakkautta on syvä eroottinen kiintymys toiseen henkilöön, muu syvä kiintymys, kiinnostus, mieltymys jhk. Kristillinen rakkaus. Rakkauden teot. Äidin- ja lähimmäisenrakkaus. Sukurakkaus. Rakkaus lapseen tai lasta kohtaan. Rakkaus synnyinmaahan. Jumala on rakkaus.
Väestöliitto: Rakkauden käsite on kulttuurisidonnainen. Aikuisiässä koettu rakkaus ilmentää sitä kulttuuriin ja ympäristöön sidoksissa olevaa tapaa rakastaa, jonka yksilö on varhaisessa lapsuudessaan oppinut.
Rakkaustutkija Jason Lepojärvi: Rakkaus on arvostavaa ja vastaanottavaa sitoutumista toisen kukoistukseen.
Kun tarkemmin mietin, huomaan että minullakin tosiaan on monta erilaista rakkautta. Rakastan lapsiani, rakastan elämää, rakastan kukkia niityllä, rakastan itseäni ja luulen myös rakastavani miestäni. Näissä kaikissa on jotain yhteistä, minkä selkeästi tunnistan: kiintymys. 


Mutta sitten Stolbow paukauttaa, että rakkautta voi tarkastella jopa samalla tavalla kuin makuelämyksiä!

Rakkaus maistuu!
Stolbow väittää, että jokaisella on rakkaudessa oma makukavalkadinsa”, joka kehittyy kokemusten myötä, samalla tavoin kuin tutustumme erilaisiin ruoan makuihin niitä maistelemalla. Rakkaus on eri tilanteissa erilaista, ja kokemusten myötä opimme sen eri vivahteet.

”Rakkauden eri piirteet näyttäytyvät eri elämänvaiheissa eri vivahtein ja kukin niistä maistuu erittäin hyvältä”, sanoo Stolbow.
Kun tältä pohjalta katson omaa parisuhdettani, rakkauteni alkaa saada konkreettisia muotoja:
Juuri tällä hetkellä, kun tätä kirjoitan, rakkauteni on tilan antamista miehelleni, niin että hänkin voi rauhassa istua omalla koneellaan tekemässä omia kirjoituksiaan. Aiemmin aamulla rakkauteni oli hetki yhteistä höpinää kahvin ja aamupalan äärellä. Myöhemmin päivällä rakkauteni näkyy niin, että paistan miehelleni lettuja, joita hän rakastaa. Ja lähes joka päivä rakkauteni ilmenee niinkin, että puhumme yhdessä toiveistamme, tunteistamme ja tarpeistamme tai suunnittelemme tulevaisuutta. Usein rakkauteni on myös loogista tahtoa, sitä että haluan nähdä miehessäni jotain ihastuttavaa ja vastustamatonta, jotta voin rakastua häneen uudelleen. 


 Rakkaudenmaut tulevat rakkauden teoista. 
Rakkaus saa tekemään hyviä tekoja rakkauden kohteelle.
Tarvitaan avoimuutta, kuuntelua, läsnäoloa, kosketusta, yhteistä tekemistä. Mitä vain sellaista, minkä kautta voimme tuntea olevamme toisillemme tärkeitä ja hyviä, ykkösiä.
Pysyväkin rakkaussuhde tarvitsee hippusen myös rakastumisen romantiikkaa. Se antaa voimia hoitaa tylsät rutiinit ja arjen vaatimukset. 

Suvantovaiheet kuuluvat silti asiaan. Niiden läpikäyminen syventää suhdetta ja muuttaa rakkauden vivahdetta, selittää Stolbow. Joskus eteenpäinmeno vaatii yllätyksiä ja riitaakin, sillä niin opitaan tuntemaan toisensa paremmin, pohjia myöten.
Rakkaus ei olekaan yhtä kuin onnellisuus.  "Rakkaudessa on nimittäin kovin monia hetkiä, jolloin emme ole lainkaan onnellisia”, sanoo Stolbow.


Jokaisella parilla on omanlaisensa rakkaus ja sen syvenemisen tie. Jokaisen parin myös kannattaa rakkautensa itse itselleen aika ajoin kirkastaa.  

Täsmentäkää rakkautenne: Mitä rakkaus minulle on? Mitä se on sinulle? Mitä meidän suhteessamme siihen kuuluu ja mitä ei? Minkälaisessa suhteessa me elämme ja minkälaisessa haluamme elää? 

Oman parisuhteen rakkauden makuja on pohdittava vähintään aina sitä mukaa kuin suhde kehittyy ja tilanteet vaihtuvat. Näin neuvoo Stolbow, ja minusta tämä on hyvä ohje. Hän antaa avuksi kolme selkeää kysymystä:
  1. Miten oma rakkautesi omasta mielestäsi näyttäytyy/näkyy kumppanillesi arjessa?
  2. Näyttäytyykö rakkautesi arjessa sellaisena, jollaiseksi määrittelet rakkauden, kun vastaat kysymykseen ”Mitä rakkaus on?”
  3. Toivotko itse kumppaniltasi samanlaista rakkautta kuin sinä annat hänelle?
Nimeä konkreettisia asioita, älä jaarittele ympäripyöreitä korulauseita. Ole rehellinen, älä uhraa itseäsi rakkauden toivossa. Se vain kasvattaa sinussa vihaa, mikä melko varmasti pilaa suhteen. 




 Rakkaussuhteen ydin on turvallisuus:
”’Sinun ei tarvitse pelätä mitään’ on sisällöltään saman kuin ’Minä rakastan sinua’”, sanoo Stolbow.
Miten siis on mahdollista, että me rakastamme silloinkin, kun meitä kohdellaan huonosti?
Ehkä siksi, että rakkaus ei tosiaan aina ole yhtä kuin onnellisuus. Rakkaus on ristiriitoja pullollaan”, sanoo Stolbow.
Rakkaus ei ole kaiken aikaa autuas, tyyni ja seesteinen tila. Siksi avioliittolupauksessamme vakuutamme, että tahdomme rakastaa. Tiedämme, että tulossa on vaikeuksia.

Mutta joskus niitä voi tulla liikaa, eikä mitä tahansa pidä kestää rakkaudenkaan nimissä.
Srolbow sanoo tämän kauniisti:
”Voimme siis hyvinkin – rakkauden tähden – joskus olla tilanteessa, jossa rakkaudesta häntä kohtaan toivon, että tiemme eroaisivat.”
Jos kumppani toimii minua kohtaan niin ilkeästi, että sitä en voi kestää enkä tahdo kestää, niin voin samaan aikaan, kun tunnen rakkautta häntä kohtaan, ajatella että ”hänen on parasta lähteä, vaikka joudunkin samalla hänestä luopumaan.”  



Tämän pohjalta ajattelen entistä varmemmin, että rakkaus ei ole vain tunne. Se todentuu konkreettisilla teoilla. Niissä ovat sen mittarit ja rajat.
Lopuksi vielä rakkaustutkija Jason Lepojärven viisas ohje: Sitä Oikeaa ei ole olemassa. Me olemme kaikki Niitä Vääriä. Parisuhderakkauden haaste on löytää Joku Hyvä.

...

Tämä on neljäs ja viimeinen osa postauksia, joissa pohdin Stolbowin ajatuksia rakkaudesta.

Jos haluat tietää, mitä Stolbov todella sanoo, sinun kannattaa lukea tuo kirja. Suosittelen.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Rakastan, rakastan Osa 3: Riitelytaidot



”Jos haluatte oppia toisistanne pariskuntana, 
 tutkikaa tunnetta, joka ristiriitatilanteissa useimmiten toistuu.” 
Stolbow


Nämä ajatukset pohjaavat Marianna Stolbovin kirjaan Rakastamisen taito
Jos  haluat tietää, mitä Stolbov todella sanoo, sinun kannattaa etsiä käsiisi tuo kirja. Suosittelen.


Riitelyä taidolla?
Riitely on minusta ikävä ja tukala tilanne, johon en tahtoisi panostaa enempää kuin on pakko. Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbowille riitely sen sijaan näyttäisi olevan vain erimielisyyksien ratkomista, johon nimenomaan pitää panostaa.
Sanalle riitely voi siis olla ainakin kaksi erilaista tulkintaa, mutta siitä voimme olla yhtä mieltä, että riitelyksi erimielisyydet menevät viimeistään silloin, kun juutumme juupas eipäs -väittelyyn. 
Jumittumalla puolustusasemiin saamme riidan aikaan mistä tahansa näkemyserosta. Usein jumittuminen onkin suurempi ongelma kuin itse riidan aihe.




Stolbow esittää kolme erilaista ei-toimivaa riitelytapaa:
Sulkeutuminen (”koska suoraan puhuminen pelottaa”).
Loukkaantuminen (”koska oma asema tuntuu aina epävarmalta ja siksi uhatulta”).
Loukkaaminen (”koska hyökkäys on monelle paras puolustus silloin, kun itseä oikein pelottaa”):
Nämä ovat suojautumiskeinoja, jotka juontavat aiemmista kokemuksista. Ne liittyvät itsetunto-ongelmiin ja hylätyksi tulemisen pelkoihin, jotka saavat meidät kokemaan uhkaa sielläkin, missä sitä ei ole.
Kumppanin aiheellinenkin huomautus voi saada minut pelkäämään, että olen hänelle kokonaan kelpaamaton ja että hän hylkää minut.

”Jompikumpi voi jopa pelätä, 
että mikä tahansa erimielisyys on 
poikkeuksetta lopun uhka”,
Stolbow sanoo. 


Sellaiset uskomukset, että minusta ei pidetä, jos olen erimieltä, tai olen epäonnistunut, jos korotan ääntäni, tai olen liian kiltti ja tyhmä, jos annan periksi, ja monet muut torjunnan pelkoa aiheuttavat luulot saattavat olla yliäyräitten vyöryvien riitojen perimmäinen syy.
Stolbow kehottaa: Tutki sisintäsi. Mistä nuo uskomukset tulevat? Keneltä ne on opittu? Mihin aiempiin kokemuksiin ne liittyvät? Minkä tunnemuiston nykyinen uhka laukaisee? Vai muistutatko vain äitiäsi tai isääsi, jolla oli samanlainen tapa toimia? 

Rakkaudellisessa parisuhteessa on oltava avoin myös erimielisyyksissä, on Stolbowin sanoma, ja tässä kohtaa alkavat käsityksemme riitely- ja ongelmanratkaisutaidoista kulkea jo ihan selvästi samaa rataa.  
Minäkin olen sitä mieltä, että puhua pitää, ja suoraan, mutta ei toista loukaten eikä syyttäen. Siitäkin olemme samaa mieltä, että puhuminen onnistuu parhaiten itsestä käsin, minäviesteillä


Jos toisen reaktio jo etukäteen pelottaa, voin aloittaa kertomalla sen ensin.
Minua pelottaa puhua sinulle tästä, koska pelkään, että sinä pahoitat mielesi ja suutut, mutta minusta olisi hyvä, että etsittäisiin yhdessä tähän ratkaisu.
Myös Stolbow esittää yhden esimerkin minäviestistä:  ”Mua raivostuttaa, kun sovittuja asioita ei ole hoidettu, sillä tuntuu kuin se, mitä sanon tai pyydän, olisi merkityksetöntä.”
Sitten hän, niin kuin tarpeen onkin, varoittaa sinäviesteistä eli toisen lyttäämisestä.


Itse yritän tehdä niin, että vältän sinän sanomista ja puhun vain omista tarpeistani ja tunteistani. Esimerkiksi: 
Minua huolestuttaa, miten meidän loma sujuu, kun emme ole ehtineet sitä yhdessä suunnitella. (Ei siis näin: ... kun sinä aina odotat valmista, etkä sinä taaskaan ota vastuuta.)
En myöskään vetoa muiden, sukulaisten ja tuttavien, mielipiteisiin. Ja otan esille vain yhden asian kerrallaan, en kahta viime vuotta enkä kaikkia jo menneitä keskeneräisiksi jääneitä kiistoja. Näin teen, jos haluan selvittää jonkin ongelman yhteistyössä ilman riitaan jumittumista, niin kuin yleensä haluan. 

Toisinaan voi tosin olla sellainen olo, että päin vastoin haluan saada aikaa rähinää, mikä on kyllä tyhmän itsekästä. Ei minulla ole oikeutta suututtaa kumppania siksi, että olen itse pahalla päällä. Suuria riitoja en onneksi edes jaksa, vaan aika pian kaivan esiin yhteistyötä rakentavan työkalupakkini, jonka olen oppinut Thomas Gordonilta. (Gordonin Toimiva perhe- ja Toimiva vuorovaikutus -kurssit ovat minun mielestäni nopein keino hankkia hyvät viestintä- ja ongelmanratkaisutaidot myös parisuhteeseen.)
Stolbowin ohjeita lukiessa minusta tuntuu, että hänkin on Gordoninsa lukenut, se tulee ilmi rivien väleistä. Hän nimittäin puhuu siitä, että riitaa aiheuttavia ongelmia ei ratkaista parisuhteessa niin, että ”toisen voitto on toisen häviö, vaan parhaimmillaan kumpikin voittaa”. 
Molemmat voittavat -menetelmähän on Gordonin ydinohje ja -tavoite kaikissa ristiriitatilanteissa.

 
Riitelyssä on kyse myös tunnetaidoista. Stolbow korostaa, että riitely onnistuu, jos kumpikin osaa ärsyynnyttyään ensin itse nähdä oman reaktionsa taakse ja ymmärtää omat suuttumuksen motiivinsa.
On selvitettävä itselle, mistä tosiasiassa kiikastaa, mikä ärsytyksen takana syvimmällään piilee, ennen kuin osaa kertoa toiselle, miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan, mitä minä toivon, mikä minua suututtaa ja miksi.

On harjoiteltava tunnistamaan omat tunteensa ja niiden syyt, etenkin vihaa aiheuttavat.



Miksi minä nyt suutuin? on hyvä kysymys, jonka voi itseltään kysyä joka kerta, kun kiukku nostaa päätään. 


Jos haluatte oppia toisistanne pariskuntana, tutkikaa tunnetta, joka ristiriitatilanteissa useimmiten toistuu”, kehottaa Stolbow. Sen alta voi paljastua se, mitä pelkäät, ja kun sen toisellekin tunnustat, ”on rakkaus lähempänä ja tunneside välillänne aina vain vahvempi.”

Postauksessa Rakastumisen höpertämisestä pysyvään rakkauteen, kirjoitin, että Harjoittele haavoittuvuutta ... ja se tarkoitaa juuri tuota, omien heikkojen kohtien tunnistamista ja paljastamista, vaikka se koskeekin, vaikka se tekee minut entistä heikommaksi ja tarvitsen toisen tukea. Haavoittumisen myöntäminen ja jakaminen lähentää minua kumppaniini. 
Mistä Stolbowin riitelytaidoissa siis on kysymys?
Minun mielestäni ongelmanratkaisu- ja tunnetaidoista: Stolbow sanoo, että hyvä riita on sellainen, jossa erimielisyydet selvitetään heti alkuunsa eikä kumppania ihmisenä kyseenalaisteta millään tavoin.

Tiivistän Stolbowin viestin vapaasti tulkiten näin: 
Toisen näkökulman ja 
tunteiden ymmärtäminen 
on rakkaussuhteen perusta.
   
 

On kehitettävä jonkinlainen me-henki, johon kuuluu enemmän kuin kahden yksilön yhteinen osoite. Me-henki yhdistää eritoten kiistatilanteissa, se luo turvallisuuden tunnetta ja antaa energiaa ulkopuolisia horjuttavia tekijöitä kohtaan.” Stolbow

En ylläty, kun huomaan, että niin vain Stolbowkin lopulta puhuu siitä, miten riitelytaitoja oppiessa vähitellen riitely alkaa muuttua ihan joksikin muuksi kuin riitelyksi.


Ehkä me sittenkin olemme aika lailla samaa mieltä siitä, mitä riitely tarkoittaa. Ja ettei sitä välttämättä tarvita. Asioista voi olla eri mieltä helpomminkin.
...

Seuraavaksi kirjoitan Stolbowin kirjan pohjalta, miten eri tavoin me käsitämme rakkauden ja vähän siitäkin, miksi me rakastamme silloinkin, kun meitä kohdellaan huonosti.